"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"
"Kyllä, kyllä, Fosco — ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä, ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."
Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen — minä tunsin, kuinka reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.
"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin? Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi? Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia tekoja — kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen. Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään, että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis, että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen — sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä. Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä Percival! Ota minua kädestä — minä annan sinulle anteeksi."
Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi — aivankuin hän olisi vuodattanut kyyneleitä.
Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.
"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko minun apuani?"
"Kyllä, varsin hyvin."
"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"
"Minä koetan."