"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi — Anna Catherickiksi?"
"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä silti on ollut omat salaisuutemme — vai kuinka?"
"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin henkilöiden hunnun alle kuin sinun."
"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää, että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"
"Näytänkö minä uteliaalta?"
"Kyllä, kyllä näytät."
"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta — tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde! olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua — enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias — vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan syventymättä siihen?"
"Niin — sitä juuri minä vaadin."
"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä hetkestä lähtien."
"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"