"Vaiti, sanon minä!"
"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja menettäisit —"
"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."
"Epävarma toivo, Percival — varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma — tappio epäiltävä."
"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat, saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla tavoin — minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"
"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne, edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla? Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei mitään erehdyksiä enää syntyisi — ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä se on: — Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."
Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko toinen kerros oli nyt pimeä.
"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan helpoimman asian maailmassa."
"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi, "ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä, eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival, selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni — ja suo anteeksi minulle jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla vielä lasillisen sokerivettä itselleni."
"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi alkaa."