"Puhdasta rahaa."
He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi, virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään. "Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski alas kaihtimen — ja minä hengitin vapaammin.
Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi kysellä.
"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"
"Sepä oli suora kysymys."
"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."
"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"
"Vai niin — etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis, että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua —"
"Vaiti, Fosco!"
"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee —"