Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta. Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.

VII.

Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun silmäämään tähän huoneeseen.

"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies, "ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."

Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis; pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä todellisella ihastuksella.

Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.

Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo, avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä, lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.

Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä, tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu: madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia, kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat. Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus, joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty. Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle, kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni pöytälevy.

Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä — mitä minä suuresti epäilen — niin voitaisiin siihen aikaan, kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat, punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi. Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet. Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä — jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.

Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa, jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä, oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi, jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt. Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen, minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja pysähtyessäni tervehtimään.