"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen, herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se mukiin?"
"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille…"
Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:
"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa? Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai niin, Te pidätte huoneesta?"
"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa", vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.
"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright. Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa. Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta — varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä. — He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright. Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä, jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin, juuri se! Kiitän Teitä."
Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.
"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin — minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin — olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"
"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."
"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja — mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja — mitäpäs minun vielä piti lausua? — Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"