Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen — ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka — kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.
"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright — pelkään väsyttäväni Teidät."
Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.
"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä — se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin — miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! — Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt — mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."
Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.
"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita…"
"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"
"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset…"
Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.
"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa — minun yksityisessä puutarhassani — tuolla alhaalla…"