"Ovatko he sukua?"
"Ei, ei vähintäkään."
"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"
"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"
Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili hiljaisella, sisäisellä tavallaan.
"Mille sinä naurat?" toisti Percival.
"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani — enkö minä ole peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt Anna Catherickin nähdessäni hänet — ja nyt on kylliksi puhuttu tänä iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua. Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi — siitä minä annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole? Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo, Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran — puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"
Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut. Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista, että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun kumminkin nousta märältä katolta.
Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat elonvoimani lisäytyivät taas — silmäsin yhtämittaa kynttilää askel askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.
Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen. En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.