XII.
Heinäkuun 6 päivä. — Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.
Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.
Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan
yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.
Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini vaihtelevain vaikutusten jälkeen — ja nämä tunnit tuntuvat minusta viikoilta.
Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta — vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja jääkylmänä — avuttomana, vapisevana raukkana!
En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia, lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.
Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.
Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua — minä kuulin kellon lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni ennen auringon nousua — että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen hengittääkseni raikasta ilmaa — että olen kirjoittanut lakkaamatta ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää, siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina uuden päivän häikäisevään valoon saakka!
Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?
En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä pelkään tätä kuumetta — minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?
Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut yöllä!