"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä — sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"
Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.
Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.
Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.
VIII.
Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.
Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän — toiset käyvät laiskasti — rouva Vesey istui koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen — aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen — niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemään elikö hän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.
"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"
Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"
"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."