Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"
"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"
Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."
"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."
Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".
Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen — uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.
Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.
"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."
Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.
Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.