"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."

Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.

"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."

Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.

Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut — kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin silloin, kun ensiksi silmäsin häneen? — sillä sellaisena pitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä — — —

Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea — ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, — että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset — suuret, hellät ja tyynen miettivät — mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.

Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä — minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana — oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa — kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin — siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.

Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään — tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana — tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!

Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran — näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niin harvoissa — kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua — tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.

Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli hänessä, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän puutteen, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.