Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.
"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"
Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.
"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."
Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.
"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi — sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin se ei ole hänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".
"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.
"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.
"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.
Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa — tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.