Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani. Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.
Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan, kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden. Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani, kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide — ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia, voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi, asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää — syy, joka kenties on löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa. Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi; pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on kuolemattomuuteen osallinen.
Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.
Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja tyytymätön itseeni — en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt minut — kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon naisten seuraan.
Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään. Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut (kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä), edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri, joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin, opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä, käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän, köyhäin henkilöiden.
Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen, mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.
Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää, oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen. Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey, aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä, lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.
Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin, voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon, kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme. Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa, näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta, jollaista ei koskaan voi unhottaa!
Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla — rouva Vesey uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi pianolla palavaa kynttilää.
Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa. Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä noustessamme.