Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, — kun minä kuulin neiti Halcomben äänen — hillityn innokkaasti ja tavallisesta varmuudestaan eroavasti — lausuvan nimeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?
Minä haluaisin puhua kanssanne."
Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla, joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin. Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.
"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun", sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."
Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja, kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen, meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.
Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:
"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana sinulle eräästä uudesta oppilaasta.
"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin, useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan Hampshirestä saakka — hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin armaamme Laura…"
Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:
"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, — en voi selittää sitä — mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."