"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."
IX.
Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.
Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick — me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina — ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.
Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä — tunnustus omasta mielettömyydestään.
Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä — mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.
Minä rakastin häntä.
Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua — minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.
Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.
Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä — yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.