"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."
Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä, kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten vastapäätä meitä.
Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:
"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan. Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta, hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva…"
Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.
Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa — asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan, ainakin näin etäämpää katsoen — ilmeisenä kuvana valkopukuisesta naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua, selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui", oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan oppilaani välillä.
"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"
"Minä huomaan sen — vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta — minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"
"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."
"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"