Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti
Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.
Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa — ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.
"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."
Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.
"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"
Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!
Aamiaisemme — jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten — oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:
"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä — eikä tiistai."
Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.