Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni — tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.
Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.
"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"
"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."
"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."
Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä — nuori poika — asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.
"Onko kirje minulle?" kysyi hän.
"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.
Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.
"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.