"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."
"Millaiselta ihmiseltä."
"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."
"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"
"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."
"Mihin hän meni?"
"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.
"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."
Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.
"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."