Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa — ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon — että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."
Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan — eikä suinkaan seurauksitta.
"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan — vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä — sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä — minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkä Teitä. Ottakaa minua kädestä — minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole — ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."
Tämä aavistamaton sydämmellisyys — lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.
"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaa Teille julmaa tuskaa, säästävät minulta alentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja…"
Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.
"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."
Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukana minusta. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.
Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni — kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.