"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"
Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa — minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.
"Oletteko rauhoittunut?"
"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."
"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salata Teiltä, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissut minulle. Teidän täytyy poistua luotamme hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin — Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä — on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni — minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni — minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano — olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut — että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä — hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä — ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa — ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne — jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt — Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."
Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?
"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."
"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on…"
Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.
"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."