"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."
Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?
Oli lohduttavaa minusta — niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut — niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.
"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.
Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.
Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa — tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni — tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni — he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?
Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen — en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.
Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.
"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna — epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."
Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.