III.
Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.
Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.
Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat. Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?
Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia, jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle minua vastaanottamaan.
"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta. Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää ystävänsä Walterin tuloa."
"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.
Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.
"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat" tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on tullut. Minä kerron hyvät uutiseni — minä puhun nyt."
"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.