Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen, lempeä ilme.
"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä, "eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä, mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir Percival Glyde —"
Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä, kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla. Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen — ja tämä mies oli sir Percival Glyde.
Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli puhutellut rouva elementiksi.
"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen olen kuvannut.
Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.
"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin turvatonta ihmisraukkaa?"
Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.
"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki sinulle?"
"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."