Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden, vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta. Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui hautakivelle raskaina pisaroina.
"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."
Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se todellakin olla hänen äitinsä?
Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä. Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.
"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä rauhoittaen.
"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää katselko minuun noin. Puhukaa minulle — sanokaa minulle, mitä Te tahdotte!"
"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."
"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi hän nopeaan ja suuttuneena.
"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."
"Ah, neiti Fairlie — Fairlie — Fairlie —!"