"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on saanut kirjeen."
Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista. Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä, suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.
"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti hänen kasvoihinsa — se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla, kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä, mitä Te tarkoitatte!"
"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."
Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä vastannut mitään.
"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan, kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata häntä Limmeridge-Housen puistossa?"
"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "Sinä tiedät, kuinka minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja neuvo minua tekemään parhaiten."
Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.
Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen kanssaan tarjosi minulle — tarkoitan hänen intoaan saada minut vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.
"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä. Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät mielisairaalaan, oli jotakin syytä…"