"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä Todds-Corneriksi."
Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan välissä.
"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma. Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne? Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."
"Mikä se on?"
"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita — he sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen? Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen haudallaan — sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä. Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"
Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen, ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.
"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta lähtien", sanoin minä.
Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti, ett'en minä voinut käsittää niitä.
"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.
"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti — "ah, ei, sitä en kysynyt."