"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta onnettomuutta minä tarkoittaisin?"
Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.
"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."
"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.
"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.
Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt, että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä neiti Fairlielle — vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se sitten oli ollut?
"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen merkitystä.
"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."
"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."
"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."