"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet kauvan?"
"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani. Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä. Muutoin muistan minä niin vähän — ah, niin vähän, niin vähän!"
"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"
"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."
"Ja äitinne?"
"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme levottomiksi ja suuttuneiksi."
Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet mielisairaalaan.
"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin; hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan, ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."
Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa, ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.
"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.