Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa tulevan.
"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi ilmoittanut heille, mihin Te menitte — mutta minä en lausunut koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne — minä tein sen onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa ymmärtää, mitä minä sanon Teille."
Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.
"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.
"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen iloinen, että pelastuitte."
"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen, niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä? Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."
"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin, osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä se oli."
Hän mainitsi paikan — se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä minä tapasin hänet — ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"
"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän ystävän?"
"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva Clements on ystäväni — hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"