"Arvasin vain."
Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.
"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään takaisin. — Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole. Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."
Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä — tässä heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan, johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.
"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä — "ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."
Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.
"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"
"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."
Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin, kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.
"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä, "he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut hänen mielisairaalastaan."