"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään huomiota viimeisiin sanoihini.
"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien — olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."
"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.
Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna Catherick oli neiti Fairlien näköinen — näin sen sitä selvemmin, kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa. Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä, pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa viehkeää punaa — kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä, väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja ainoastaan silloin tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän yhtänäköisiksi kaksoissisariksi — eläväksi peilikuvaksi toisistaan.
Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut matkalla Lontooseen.
"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä ajattelette?"
"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka olette tänne tullut."
"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut täällä ainoastaan kaksi päivää."
"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."
"Kuinka sen tiedätte?"