Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse. Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.
Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja liikkumatta.
"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"
Minä pysähdyin puhuessani — kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa eteenpäin — pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt, niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen, peljästyneenä, mutisten itsekseen — siinä näin minä edessäni, rouva Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.
"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen. Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"
Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan, jonka pelko oli ajanut niihin.
"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa hetkinen, niin että ehditte rauhoittua — malttakaa hetkinen, että tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."
"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt, kuin silloinkin olitte."
Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin minä taas tämän naisen — hauta oli välillämme, kaikkialla ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui, onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.
"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"