Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli naisen.
"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut perästäni sen jälkeen — sen tiedän tuiki tarkkaan."
Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät. Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis minusta.
Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin huomatessani sen värin — se oli valkoinen.
Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa. Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen esiinpistävän reunan varjoon.
"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua", sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni, ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme ennen yön tuloa."
Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri paremmin olkahuivin ympärillensä.
"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta hurskasmielinen kumminkin — niin, niin hurskas kuin pikku lapsi, raukka!"
Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.
Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa, jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.