Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö. Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.
Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä. Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä, mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen auringonlaskua.
Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä. Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta, mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä — se oli neiti Fairlie.
Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.
Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna, jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan, kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään — tuprahtivat ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä. Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien kahistessa hänen jaloissaan — yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine sydämmineni.
Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.
Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani, silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan valkoristiin.
XIII.
Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella valitsemaan piilopaikkani.
Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään. Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa kuulunut tai näkynyt — ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan, yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.