Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua vasten.
"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja hermostuneeksi. Tunnen itseni…" Hän vaikeni ja koetti nauraa. "Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on, ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.
Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko, harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä vaatimattomista muistomerkeistä.
"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."
Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva
Fairlien haudalle.
Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.
Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu — aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei vain olut kaiverrettu — kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?
Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta, jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi vanha nainen pesemässä vaatteita.
Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi, että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana. Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta. Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä hautapatsasta puhdistamaan.
Nämä tiedot — pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan
puheen niukka sisältö — olivat kumminkin arvokkaita minusta.
Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti
Limmeridge-Houseen.