"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua suurempaan kestävyyteen."
"Kuinka se voi kehottaa?"
"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen luettavaksenne."
"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä epäilys minulta aina tähän asti".
"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä liian kiireisenä — epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."
Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.
"Mitä tarkoitatte?"
"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä 'valkopukuiseksi naiseksi'."
"Eihän vain Anna Catherick!"
"Niin, Anna Catherick".