"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka se kummitteli?"
"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.
Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen, selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta — hän kääntyi pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen kyyneliin — avasi huulensa puhuakseen hänelle — hillitsi itsensä ja kääntyi sen sijaan opettajaan.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster, jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden, minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen, niin saavat ne maksaa siitä."
"Minä toivon — ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte, neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä, jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi pahastuttaa Teitä."
Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu, huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.
Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani johdosta.
"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"
"Saatte nähdä haudan."
Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"