"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.
"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä", vastasi Jacob.
"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"
"Niin, se oli aivan valkea — juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.
"Ja missä sinä näit sen?"
"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."
"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin — jossa kummituksen tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle, kuka kummitteli."
"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen voitonriemuisesti.
Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen sanansa kuulluiksi.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä tälleen."