"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat — olkoonpa Anna Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee, määrätä siitä."
Me erosimme täksi iltaa.
Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain johdosta Lontoossa.
Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä tärkeästä asiasta.
Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä, joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä, näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata minua.
Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani. Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut, mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran. Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin, takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja "sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan. Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa herra Fairlien huonoille hermoille.
Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:
"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä. Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet, ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään, voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt — lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.
"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa — niin selvästi näet, kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää — ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty. Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa säilyttämisen takia — ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että hän saa mennä matkoihinsa."
Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon. Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.