"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän poistuessamme huoneesta.
"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."
Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi, kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa, ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. — Neiti Halcomben sovittava ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.
Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.
Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.
"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.
"Matkustanut pois!"
"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna kello 8."
Minä en voinut lausua sanaakaan — minä tunsin vain, että viimeinen toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.