Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen, ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin se jäi herra Hartrightin käsistä.
Minä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.
Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien avioliittosopimuksen.
Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille. Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan Limmeridge-Housessa.
Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli — vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. — Rouva Fairliellä oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä, neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti neiti Fairlie meille jotakin — ei niin hyvin kuin tavallisesti, mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin — vain irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti ja kunnon nuori mies.
Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni — tarkoitan nimittäin neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.
Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen, kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä joitakin asioita — nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.
Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan samat kuin ennen — yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa. Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä, sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella, jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi "jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä — luonnollisesti ottaisi hän varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. — Taivas varjelkoon häntä siitä!
Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa. Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua. Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan — ja siinä kaikki.
Sunnuntai oli pitkä ja raskas — niin sisällä kuin ulkonakin. Minä sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan — aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on myöhäistä.