Maanantaina tuli sir Percival Glyde.
Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta, kuin olin odottanut — tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä, ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa. Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana, jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.
Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen. Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.
Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.
Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton: ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan, joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa, oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä, että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden, mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa, oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti, samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan, säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.
Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio, että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa, esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu siihen — tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä. Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli, että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen antaneen täysin tyydyttävät selitykset.
Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia sanoja samaan suuntaan — kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut jättää sen sillensä.
"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen. Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa — todistamaan sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa tämän onnettoman nuoren tytön äidille — rouva Catherickille — pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä olen antanut Teille."
Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen esiintymisensä taannoin oli paljastanut.
"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne, että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.