Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen nyt. Se kuului seuraavasti:
'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella
nöyrimmästi Jane Anna Catherick.'
Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen, joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän puhuikin.
Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään muita ollut huoneessa kuin me kahden.
"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.
"Jos me olemme sir Percivalin ystäviä, jotka tunnemme hänet ja luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä —."
"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun kanssani?"
"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä."
"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy, niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival, luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi — ja jos Laura tahtoisi sanoa sen hänelle suoraan — niin olisi hän valmis uhraamaan oman onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."