"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut edes niin paljon."
Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.
"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän avioliittoon."
"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta hänen päätökseensä."
"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos minä esitän hänen sanansa Lauralle."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin, niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen — hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta; Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."
Minä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.
"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"
Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen, ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.