"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?" kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.
Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut uskollisuuttansa?"
"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä syytös niin hyvin kuin voimme."
Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni tämä oli väärin meitä molempia kohtaan — erittäinkin sir Percivalia kohtaan.
Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan loppunut.
Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla. Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta. Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä, ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.
Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa, ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen. Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä, hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.
"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti", sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"
Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema oli aiheuttanut minun kysymykseni — epäilemättä sangen vähäpätöisen kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä voinut alkaa puhua vakavista asioista?