Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa kääröissä — olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla, messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.
"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin, herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin valmiina Lontooseen vietäviksi — niin tässä ovat ne rojuina ja tässä tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"
"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.
"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista apostolia puuhun leikattuna — mutta ei yhdelläkään ole nenää jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään vahingoittunutta — kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa kuin kirkko, jollei vanhempaakin."
"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"
"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista, paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat loppuivat — ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa — kaikki on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa — mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin, kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen — eikä sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä, kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme — ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä — me olemme täällä nurkassamme aivan unhotettuina. — Sakaristo tulee rojuhuoneeksi — kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin tietää."
Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä, ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti siivottomalta — ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme asiaamme käsiksi.
"Niin, niin, aivan oikein — kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä, herra?"
Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni tämän vuoden lopusta.
"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.