Korkeimmalla paikalla oli kirkko — vanha, ajan pahoin pitelemä rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi. Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu — eikä kumminkaan synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin, suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita, jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.
Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies, metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.
He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin — sir Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.
Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla. Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen. Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin epäedullinen ajatus — mikäli minä pian huomasin — siitä paikasta missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut Lontoossa.
"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin ajattele, herra?"
Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa kaikista perhehuolista.
"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani. Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri — kuka tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin kuningatarkin — Jumala varjelkoon kuningatarta! — ja se on jo enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"
Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he vapaasti voivat valvoa toimiani.
Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän, että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei ollut varma.
"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan uutta. — Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' — ja siihen asia jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme seuraa ollenkaan aikaamme."