Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua. Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä olisi aikomus saavuttaa minut — mutta pysähtyivät sitten heti — neuvottelivat keskenään — ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.

Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain miesten askeleet aivan takanani.

Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä — se, joka oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua. Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua. Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi esiin oikealta puoleltani — ja tuossa tuokiossa pitivät roistot minua välissään kiinni keskellä maantietä.

Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä, että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden miehen kanssa — joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.

Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä. Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä, että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia. Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän välissään käsivarteni vapaina.

Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle. Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.

Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari — juro ja töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa harjoittamisesta — kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.

Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun vankeudessa — ensi oikeuden istuntoon saakka — voisi sir Percival päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun vastaisia yrityksiäni — laittautuakseen kenties täysin turvaan kaikilta enemmiltä huomioilta — ilman että minä vähintäkään voisin ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.

Suuttumukseni — minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin lamauttava ja onneton seurauksiltaan — saattoi minut aluksi aivan kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani — en ennenkun minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon, mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua. Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän aseman, johon minä olin joutunut.

Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa, ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä olen täysin vieras.